Päätin muuttaa Ideametsä -blogin nyisin itselleni tutummille seuduille kaikkien muiden nettijuttujeni kumppaniksi. Nimikin muuttuu tässä muutossa hiukkasen. Tervetuloa siis uuteen paikkaan, nähdään Ideametsässä.

Ihmeellistä. Näin pätkän Tilt tv:tä ja siellä oli järkeenkäyvästi todettu, että casual players eli toisinaan pätkittäin pelaavat ovat suurempi ryhmä kuin peleihin totaalisemmin uppoavat pelaajat. Voin hyvin pitää itseänikin casual player:inä, koska pelaisin mielelläni, mutta elämäntilanne ei mitenkään anna mahdollisuutta upota pelin syövereihin pidemmiksi ajoiksi.

Pitkästi on aikaa vierähtänyt Dungeon keeperistä ja Gauntletista, sekä muutamista pääasiallisesti rakentelupeleistä, jotka joskus pelasin läpi. Minkäs teet, kun on lapset ja työ ja kaikki mahdollinen muu huomion vievä touhunta.

Mutta tuo casual player käsite ja tällaisten pelailijoiden huomioiminen on mainio asia. Mahtavaa! Mikä olisi parempaa kuin saada silloin sopivan ajan eteen sattuessa käsiinsä hyvä, mutta helposti aloitettava peli.

Enää ei tätä hankea ole, mutta muutama viikko sitten oli.

Se oli lauantai. Kävimme päivällä lasten kanssa oikeassa ravintolassa. Ajatus oli, että opetetaan poikia käyttäytymään muutenkin kuin "mäkkäri" reissuilla. Hyvin meni. Itse söin kevyesti kalkkunaa vihannesten kera, mutta lankesin sitten poikien jälkiruokasyömistä ihmetelessä tilaamaan suklaapyramidin.

Jo matkalla kotiin tuli kummallinen olo. Illalla alkoi koskea. Se oli omituista, koska ikinä ei ole sillä tavalla koskenut, eikä edes maha ollut sekaisin. Ihmettelin, että mitä tämä voi olla. Kiemurtelin sängyllä, kävelin, jätin saunan väliin, voihkin ja lopulta nappailin särkylääkettä, kun en muuta keksinyt. Poltti ja pisti ja kaikkea mahdollista aina siihen asti, kun kymmenen aikoihin sain jotenkin itseni nukahtamaan särkylääkkeen avulla. Aamulla oli koko vatsan alue ylävatsasta alavatsaan asti arka, mutta muuten olo palautui päivän mittaan tavallisesti.

Meni työviikko ihan tavallisesti ja luulin sen olleen vain kummallinen vatsatauti, kunnes perjantaina kotimatkalla se sama tunne alkoi hiipiä takaisin. En ollut syönyt suklaata tai oikein mitään muutakaan, joten en tiedä mistä perjantain kipu lähti liikkeelle.

Kotona tilanne paheni ja paheni. Olin aivan tuskissani ja paljon pahemmin kuin edellisenä viikonloppuna. Olin kivusta jo aivan sekaisin, kun yritin etsiä kipulääkkeita. Olin niin sekaisin, että laitoin vain vettä valmiiksi lasiin ja hain miehen etsimään lääkkeet. Burana caps ei juuri auttanut, mutta muuta ei ollut. Ilta meni samaan tapaan kun se edellinen kipuilta ja mies taisi jo ääneen kysyä, että "mennäänkö sairaalaan, tilataanko ambulanssi". Jostain syystä en halunnut ja jotenkin selvisin niin, ett jossain vaiheessa taas nukahdin.

Lauantaina aamulla oli vatsa taas todella arka ja olotila jotenkin erilainen. Istuin netin ääreen ja löysin kaksi mahdollista tautia; munuais- ja sappikivet. Soitin äidilleni ja kysyin, että mitä hän tietää sappikivistä. Eipä juuri tiennyt, mutta kehoitti lääkäriin lähtemistä ja sitä olin jo itsekin ajatellut. Päivystyksen ajanvaraus oli juuri auennut, joten ei kun soittamaan. Sain ajan yhdeksi.

Lääkäri ei voinut tietenkään tehdä juuri mitään, paitsi kirjoitti maanantaiksi lähetteen laboratorioon ja kirjoitti reseptin litalginia. Se on juuri sappikivikipuihin ym. vatsakipuihin sopivaa kipulääkettä. Lähdin kotiin ja noin kahden tunnin jälkeen kaikki alkoi taas alusta. Kipu oli jo toisella kerralla ollut todella kova, mutta nyt se oli niin kova, että lopulta makasin kippurassa pesihuoneen lattialla, nyyhkytin ja yritin vetää henkeä. Mies soitti lääkärille, että "ei se litalginkaan auta, miten kauan tätä voi katsella".

Litalgin antoi lopulta parinkymmenen minuutin jälkeen noin viiden minuutin hengähdystauon kipuun, mutta ei sen enempää. Sitten soitettiin ambulanssi. Tuska oli kestämätön. Ambulanssissa arvioin kipuni asteikolla 1-10 seiskaksi. Litalgin ehkä vähän auttoi, mutta onneksi ambulanssissa sain tipan käteeni ja sitä kautta lääkettä niin, että kestin hyvin sairaalaan asti.

Olen vieläkin aika järkyttynyt. Pääsin eilen sairaalasta, mutta ehdin olla siellä päivää vaille kaksi viikkoa ensin tulehtuneen sappirakon ja ihan komean kokoisten sappikivien sekä jatkoksi vielä sappitiehyen ongelmien takia. Olen kulkenut melkoisen mankelin läpi ja oppinut, että mitä Kivut ovat.

Ehkä vielä järkyttyneempi olen siitä, että viimeisenä hoitomuotona oli ERCP (Endoskooppinen retrogradinen kolangiopankreatikografia). Sen kidutuskammion läpikäyneet tuskin mielellään puhuvat koko asiasta, mutta ehkä pitäisi. Löytyy toimenpiteestä toki tietoja helposti esimerkiksi wikipediasta, mutta eihän kukaan ymmärrä sitä lukea kuin jälkeenpäin.

Tiesittekö, että suomalaisista 300 000 sairastaa sappikivitautia? Tiesittekö, että kaksi kolmasosaa tuosta on naisia? Minä en tiennyt. On paljon muutakin mitä en tiennyt ja mitä en tiedä. Sen takia ajattelin ihan omaksi terapiakseni vähän kaivella.

Kirjoittelen tänne oman kertomukseni ja aina väliin asiatietoa. Kirjoitin myös sairaalassa eräänlaisia proosarunoja (tai jotain), että kestin koettelemuksen. Aina silloin, kun tippa oli vasemmassa kädessä ja kirjoittaminen onnistui, niin silloin se toimi aivan mainiona "omaterapiana". Oli nimittäin pääkoppakin kovilla aina siinä vaiheessa, kun joutui ambulanssilla sairaalaan tai kun sanottiin, että etpäs sittenkään pääse kotiin, kun veriarvot ovat taas aivan pielessä...

Loppiainen lähestyy, mutta vielä tänään on hyvä olla hetki hiljaa jouluenkelin kera.

"A 2006 Gallup poll showed that almost half of Americans believe that humans did not evolve but were created by God in their present form within the last 10,000 years."

Luin uutisen, missä National Academy of Sciences esittää, että evoluutiota pitäisi opettaa kaikissa kouluissa tiedetunneilla. Kuinkahan monessa sitä ei opeteta?

Joku aika sitten tuli dokumentti kreationismin opetuksesta ja eihän sitä voinut kuin suu auki kuunnella ja katsoa. Pieniä lapsia suorastaan aivopestiin uskonnollisessa hurmosmeiningissä. Tilaisuudet mitä näytettiin olivat aivan samaan tapaan suureellisia kuin aikuisten uskonnolliset tapahtumat. Lapsia nauratettiin apinoiden kuvilla ja käytettiin lapsenusko tehokkaasti hyväkseen. Ei ihme siis tuo, mitä tutkimustulokset osoittaa. Onhan helpompi uskoa johonkin kertarysäykseen kuin ymmärtää jotain niin suurta, valtavaa ja hidasta muutosta, mitä maailma edelleen käy läpi.

Juuri nyt on hyvä henkäistä ääneen, että onneksi asuu Suomessa, vaikka ongelmia toki täälläkin riittää rutkasti.

Kyseessä eivät siis ole omat sanani vaan olen lukemassa kirjaa Hiljaiset signaalit - avain organisaation kehittämiseen. Marko Kesti on kirjoittajan nimi. Pakko lainata pätkä johdannosta.

"Jokainen työntekijä on oman työnsä paras tuntija, jolla on arvokasta tietoa siitä, miten toimintaa voidaan kehittää. Tiedon esiin tuominen on vaikeaa, sillä inhimilliset tekijät estävät usein sen ilmaisemisen. Vain harvat ihmiset uskaltavat kertoa epäilyksistään ja tuntemuksistaan, sillä silloin joudumme tulemaan ulos turvalliselta mukavuusalueeltamme. On paljon helpompaa olla hiljaa, vaikka asia olisi kuinka tärkeä."

Olla hiljaa... Se on niin totta.

Ei tuo mikään uunituore kirja ole, mutta vain parivuotias kuitenkin. Joskus sitä vaan täytyy tarttua kirjaan ja pakottaa itsensä katselemaan asioita hiukan uudessa valossa, oli ne sitten kuinka tuttua asiaa tahansa. Ehkäpä tänään taas oppii jotain uutta. :)

Lämpöinen tunnelma, kuusen tuoksu,... Joulua tämä on tosiaan.