Ihmiset ja iankaikkisuus. Kukat ovat lähdön jälkeen lähellä. Tämä kuva on kiusannut minua jonkin aikaa, koska se on haudalta. Se on haudalta, johon oli laskettu ihminen, jolle ei juuri sukua jäänyt jäljelle. Ei lapsia, vain joku toinen vanhus. Silti hauta oli peitetty kukilla, jotka loistossaan hämmentävät, jos ajattelee mihin ne on tuotu. Ne on tuotu kylmän haudan peitekannen päälle kertomaan, että tämä matka on päättynyt.
 



"Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)